Raskaus – janniehari.fi

SYNNYTYSKERTOMUS

11 toukokuun, 2020

Synnytyskertomuksen ensimmäisessä osassa käytiin läpi useamman päivän mittainen synnytyksen käynnistysprosessi. Nyt olisi sitten vuorossa muistot synnytyksen aktiivisesta vaiheesta. Käynnistys oli pitkä, ajoittain piinaavalta tuntunut prosessi ja synnytyksen aktiivinen vaihe jatkoi samaa teemaa. Ensimmäisen osan pääsee lukemaan täältä, jos et ole sitä vielä tsekannut.

Olin tosiaan valvonut lähes kaksi yötä osastolla putkeen (ja yhden ennen sitä kotona), kun synnytys toisen aamuyön aikana käynnistyi kalvojen puhkeamisella. Noin puolitoistatuntia kestäneiden säännöllisten supistusten saattelemana siirryin synnytyssaliin 04.00 maissa aamulla. Joonakselle olin soittanut hetkeä aikaisemmin, että voi lähteä Porvoosta ajamaan kohti sairaalaa. Synnytysosastolle päästyäni minut ohjattiin tyhjään synnytyshuoneeseen, jonne jäin hetkeksi yksin. Istuuduin jumppapallolle sängyn päätyyn nojaillen ja otin puhelinyhteyden Joonakseen, joka oli parhaillaan porhaltamassa sairaalaa kohti. Juteltiin supistusten välissä niitä näitä ja välillä hän sai autossa kuunnella meikäläisen huohotusta sekä puuskutusta.

Kätilö tuli pian juttelemaan kanssani ja kyseli, mikäli minulla olisi jotain toiveita tai tarpeita siinä kohdassa. Kipeitä supistuksia tuli edelleen säännöllisesti, mutta pystyin vielä hyvin hengittelemään niiden läpi ja sanoin, etten toistaiseksi tarvitse mitään. Joonas saapui 05.00 maissa synnärille ja oli superhelpottavaa nähdä tutut kasvot parin päivän sairaalassa olon jälkeen. Supistukset voimistuivat koko ajan ja tuntui, etten voinut olla paikoillani. Kävelin ympäri synnytyssalia ja supistuksen tullessa nojailin selkä kaarella aina pöytää vasten. Joonas paineli samalla käsillä alaselkääni. Kokeiltiin myös monien kehumaa TENS-laitetta, joka ei mielestäni auttanut ollenkaan.

Parisen tuntia mentiin näin ja jossain kohtaa kätilö tuli ennen vuoronvaihtoa tsekkaamaan tilannetta. Supistukset olivat tässä kohtaa muuttuneet yhä kivuliaammiksi ja minua painoi kovasti väsymys niiden kolmen, erittäin huonosti nukutun yön jäljiltä. Kätilö ehdotti tässä kohtaa epiduraalia, jotta saisin hieman levättyä sekä kerättyä voimia tulevaa varten. En väittänyt vastaan, vaikka olisin ehkä voinutkin vielä sinnitellä kipujen kanssa. Lääkäri tulikin sitten melko nopeasti paikalle ja laittoi katetrin selkääni puudutusta varten. Epiduraalin laittaminen ei mielestäni tuntunut yhtään miltään, vaikka siitä monesti pelotellaan. Puudutteen vaikutus alkoi todella nopeasti ja yhtäkkiä kaikki kipu oli poissa. Kätilö suositteli, että yrittäisin nyt nukkua jonkin aikaa, mutta se oli kyllä helpommin sanottu kuin tehty. En osannut siinä tilanteessa rauhoittua niin, että olisin voinut vaipua oikeasti uneen. Lisäksi epiduraali sai minulla kunnon ”horkan” aikaan ja koko kroppa tärisi. Lepäilin jonkin aikaa, mutta en kyllä uneen asti päässyt.

Puudutteen vaikutus kesti aina noin 1,5h kerrallaan ja sitten supistukset alkoivat pikkuhiljaa tuntua kunnolla epiduraalin ”läpi”. Toisen annoksen laiton yhteydessä parin tunnin päästä tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin, ettei oikeastaan mitään ollut tapahtunut. Tämä siitä huolimatta, että aktiivinen supistustoiminta oli ollut päällä koko ajan. Sovittiin, että katsotaan vielä hetken aikaa, että eteneekö tilanne omillaan ja jos ei, niin sitten laitetaan oksitosiinia vauhdittamaan hommaa. Tässä meni pitkä tovi niin, ettei mitään kummempaa tapahtunut ja odoteltiin vain. Onneksi aika salissa meni kuitenkin yllättävän nopeasti ja täytyy sanoa, että tunnelma synnytyssalissa oli ihan erilainen kuin olin etukäteen kuvitellut. Olimme Joonaksen kanssa pääosin kaksistaan koko ajan. Salissa oli telkkari päällä ja juttelimme niitä näitä supistusten välissä varsinkin silloin, kun epiduraalin vaikutus oli päällä. Tunnelma oli tosi rauhallinen!

Aamupäivällä jossain klo 11 jälkeen tehtiin ttas sisätutkimus, jossa todettiin kohdunsuun olevan edelleen vain 5cm auki. Kätilö vielä kokeili, että supistuksen aikana vauvan pää kyllä painoi aina hyvin alaspäin ja vauva oli muutenkin laskeutunut hyvin. Päätettiin laittaa oksitosiinia pienellä annostuksella tippumaan, jospa se riittäisi vauhdittamaan tilannetta. Jossain puolenpäivän maissa supistukset alkoivat käydä todella voimakkaiksi ja jotenkin tuntui, ettei epiduraalikaan purrut kipuun enää samalla tavalla. Supistusten kovimman kärjen kohdalla tuntui kuin jalat lähtisivät alta ja kipua on supervaikea kuvailla, mutta sen aikana ei oikein tiedä, että miten päin olisi. Olin jo aikaisemmin kysynyt mahdollisuutta saada ilokaasua käyttöön, mutta sitä ei sillä hetkellä ollut saatavilla, kun osa laitteista oli ilmeisesti huollossa. Kyselin tässä kohtaa sitten uudelleen ja silloin pääsin sitä kokeilemaan. Se ei kuitenkaan tuntunut auttavan ja sai vain palleani jotenkin ahdistavasti tilttiin, kun en osannut vielä tässä kohtaa hengittää maskiin oikein ja hylkäsin ilokaasun tällä erää.

Iltapäivällä 14 aikoihin tehtiin taas sisätutkimus ja nyt meininki oli ollut sellaista, että ajattelin jotain varmasti tapahtuneen sekä tilanteen edistyneen. Kätilö kuitenkin totesi minun olevan edelleen sen samat 5cm auki kuin muutama tunti sitten ja tässä kohtaa minulla itselläni alkoi ensimmäisen kerran usko loppua. Olin ollut synnytyssalissa jo kymmenen tunnin ajan ja edistys oli ollut minimaalista, vaikka supistuksia oli tullut koko ajan säännölliseen tahtiin. Olin koko ajan tsempannut sen voimalla kivun läpi, että nyt varmasti jotain tapahtuu. Sen sijaan mitään edistystä ei oikein ollut tapahtunut ja laitettiin taas uusi annos epiduraalia. Jokaisen uuden annoksen laittaminen oli siinä mielessä synnytyksen kovinta tuskaa, että sitä varten piti aina mennä kyljelleen makaamaan ja paikallaan maatessa supistukset tuntuivat aivan järkyttäviltä.

Jossain kohtaa kokeilin kivunlievitykseen lämpötyynyä, jonka viritimme kiinni alaselkääni. Se auttoi jonkin verran ja pidin sitä ainakin tunnin verran selkäni päällä. Olin pystyssä ihan koko ajan ja yritin pyöritellä lantiota niin seistessä kuin jumppapallon päällä istuessa. Mulla oli ihan tajuton jano myös koko ajan ja join päivän aikana varmasti useamman litran vettä sekä mehua. Iltapäivän edetessä aloin olla todella väsynyt. Olin myös turhautunut ja välillä pelotti ajatus siitä, että miten jaksaisin tämän kaiken jälkeen sitten vielä rankan ponnistusvaiheen, kun voimat olivat jo nyt koetuksella. Ystävät laittoivat Whatsappin välityksellä ihan mielettömiä tsemppausviestejä, joita lukiessa tulee edelleenkin tippa linssiin. Niistä sai valtavasti voimaa, kun niin moni oli hengessä mukana ja loi minuun uskoa. Myös Joonaksen rooli tukihenkilönä oli ihan korvaamaton ja hän osasi auttaa monin eri tavoin matkan varrella.

Samaa rataa jatkettiin iltaan asti ja kätilöiden vuoronvaihdon yhteydessä muistaakseni klo 19.00 aikoihin tehtiin taas sisätutkimus. Nyt tilanne oli sentään edistynyt ja tässä kohtaa kohdunsuu oli auki 7cm. Supistuksia tuli edelleen hyvään tahtiin ja sain hyvistä uutisista lisää tarmoa. Hieman aikaisemmin olin saanut uuden ohjeistuksen ilokaasun käyttöön ja siitä lähtien maski olikin paras ystäväni. Ilokaasu tuntui oikeasti auttavan juuri kuten sanotaan, eli loiventaen supistuksen kovinta kärkeä. Oksitosiinin annostusta oli myös nostettu jossain vaiheessa ja se tuntui tuovan supistuksiin lisää potkua. Jossain vaiheessa sain myös inhottavana vaivana aivan valtavan paineen tunteen johonkin tuonne alimpien kylkiludeni alle. On edelleen itsellenikin varsinanen mysteeri, että mistä tuo johtui. Se tuntui äärimmäisen epämukavalta ja ahdistavalta sekä vaikeutti olemista entisestään. Tuntui, että en istualtaan saanut kunnolla happea ja paine oli valtava!

Klo 20.33 Joonas on laittanut äidilleni viestin, että kohdunsuu 9cm auki. Tämä uutinen oli toki positiivinen, mutta samaan aikaan oloni alkoi olla äärimmäisen tukala. Supistuskipujen lisäksi oli tuo edellä mainittu paine ylävatsassa. Olin todella uupunut ja lisäksi minulle tuli yhtäkkiä todella kylmä. Olin tärissyt epiduraaliahorkkaa moneen otteeseen päivän aikana aina annosten lisäysten yhteydessä, mutta nyt olo oli kuumeinen. Kuumettahan minulla sitten olikin ja tulehdusarvoista selvisi, että olin saanut jonkinlaisen infektion siinä synnytyksen aikana. Tämähän tästä puuttuikin…. Minulle alettiin heti tiputtaa antibioottia suoneen ja tässä kohtaa tuleva alkoi jännittää taas hieman enemmän. Mietin mielessäni, että mitä jos kuume nousee kovaksi ja vointini heikkenee entisestään.

Klo 22 maissa olin 10cm auki, mutta vielä piti odotella, että vauva laskeutuisi hieman lisää ja vaihtaisi jotenkin asentoaan. Sain noilla tienoilla vielä viimeisen annoksen epiduraalia ja minun piti tarkkailla, että missä supistus ja paine milloinkin tuntuu. Tässä kohtaa muistikuvat alkavat olla jo hatarat, mutta olettaisin, että odotimme paineen tuntua oikeaan paikkaan ja sitä niin kutsuttua ”ponnistamisen tarvetta”. Olin jo puoli-istuvassa asennossa sängyllä yrittäen koko ajan parhaani mukaan rentoutua. Ongelmana oli kuitenkin se edellä mainittu paine kylkiluiden alla, joka oli edelleen aivan jäätävä. Sen ansiosta minun oli todella vaikea yrittää rentouttaa itseäni. Minua pyydettiin menemään vielä vessaan yrittämään pissaamista, mikä oli aikaisemmin onnistunut normaalisti. Nyt en saanut enää mitään aikaseksi ja rakkoni tyhjennettiin katetrilla.

Sitten muistan, kun paineen tunne alkoi alhaalla pikkuhiljaa kasvaa ja tuli se ”ponnistamisen tarve”, joka tuntui tosi erilaiselta kuin olin ajatellut. Tuntui kuin kroppa olisi alkanut puskea jotenkin jo automaattisesti, vaikka en vielä itse ollut aktiivisesti työssä mukana. Joonas soitti kellolla kätilön paikalle ja tuntemukset kuvailtuani kätilö ymmärsi heti, että nyt aletaan olla valmiita seuraavaan vaiheeseen. Paikat sekä tarvikkeet laitettiin nopeasti valmiiksi ja kätilö vielä kokeili, että mikä vauvan tilanne on. Vauva oli laskeutunut ja vaihtanut asentoaan niin, että tarjonta oli tässä kohtaa kai juuri optimaalinen. Nyt sain alkaa ponnistamaan. Hallelujaa vihdoin – tässä kohtaa minut valtasi joku aivan käsittämätön luonnonvoima ja päätin, että olen valmis tekemään ihan mitä tahansa, kunhan tämä piinaava odotus olisi pian ohi.

Kätilö neuvoi minulle oikeaa tekniikkaa – supistuksen alkaessa keuhkot täyteen happea, sitten leuka rintaa vasten ja niin kova sekä pitkä ponnistus kuin vain ikinä pystyn ja siinä kohtaa, kun kaikki on jo annettu, niin annan vielä vähän lisää. Tein työtä käskettyä ja huomasin heti, että homma oli aivan helvetillisen rankkaa. Jokaisen supistuksen jälkeen mietin, että en jaksa tai pysty enää, mutta niin vain jollain ihmeen voimalla jaksoin aina kerta toisensa jälkeen ja tuntui kuin pääni olisi ollut räjähtämispisteessä (näin myös Joonas kuvaili tätä jälkeenpäin 😁). Kätilö kertoi koko ajan, miten tilanne eteni ja se motivoi valtavasti eteenpäin.

Ongelmitta ei ponnistusvaiheessakaan selvitty, kun supistukset yhtäkkiä hiipuivat. Oksitosiinia lisättiin roimasti, mutta sekään ei tuntunut auttavan. Yksi syy pitkäksi venähtäneeseen ponnistusvaiheeseen oli se, että välillä odottelimme pitkiäkin hetkiä, kun supistuksia ei vain tullut tai ne olivat todella mietoja. Kätilö totesikin, että nyt mennään kyllä vahvasti muulla lihasvoimalla, sillä kohtu ei paljon supistuksilla auttanut tässä prosessissa. Tästä huolimatta tilanne kuitenkin eteni koko ajan ja mitään suurempaa ongelmaa tästä ei aiheutunut. Jossain kohtaa kätilö sanoi, että episiotomia on tehtävä ja tämä tieto ei itseäni tässä kohtaa hetkauttanut. Keskityin vaan omaan työhöni 110% ja epparin leikkauksen kohdalla kätilö käski vain minun jatkaa samaan malliin sekä olla piittaamatta, mitä hän samalla tekee. Pidin silmät kiinni muutenkin ponnistessa enkä edes huomannut, kun eppari leikattiin. Kätilö oli käskenyt Joonaksen ottamaan soittokellon lähelle, että vauvan syntymän lähestyessä hän voisi hälyttää toisen kätilön paikalle. Olin ottanut tästä itselleni ikään kuin välietapin ja mietin, että sitten ollaan lähellä loppua kun Joonasta pyydetään soittamaan kelloa. Pian epparin leikkauksen jälkeen pyyntö tuli ja toinen kätilö saapui nopeasti paikalle.

Pian vauvan pää alkoi syntyä jonka jälkeen piti tehdä lyhyempiä jatkuvia ponnistuksia ja pian vauva oli kokonaan ulkona. Vauva alkoi samantien itkeä ja helpotuksen tunne oli tässä kohtaa sanoinkuvailematon – nyt tämä piinaavan pitkä prosessi oli suurimmilta osin päätöksessään ja kaikki meni lopulta hyvin. Vauvalla oli kaikki hyvin ja olin itse vielä sen verran hyvissä kantimissa, että sain hänet rinnalleni. Osasin siinä kaiken sekavuuden keskellä jopa nauttia siitä tilanteesta ja muistan sen hyvin. Pitelin häntä siinä ja hän tapitti silmät auki suoraan omia kasvojani. Täydellinen tyttö, joka lopulta syntyi seuraavan päivän puolella klo 00.45 mitoin 4130g ja 52cm. Koon puolesta käynnistys ennen aikojaan oli siis ollut aiheellinen!

Avautumisvaihe kesti kaiken kaikkiaan liki 20 tuntia ja ponnistusvaihe 55min. Tämän kaiken jälkeen olin itse niin väsynyt, että hyvä kun pysyin enää hereillä. Olimme salissa vielä sen parin tunnin verran, jonka aikana minua ommeltiin, vauva punnittiin sekä mitattiin ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan imetystä. Saimme synnytyssaliin molemmille syötävää ja minä kävin suihkussa sekä sain puhtaat vaatteet päälleni. Sitten meidät saatettiin vauvan kanssa perhehuoneeseen ja kävimme vielä jotain käytännön asioita läpi. Sen jälkeen, kun hoitohenkilökunta poistui huoneesta niin sammuimme Joonaksen kanssa molemmat kuin saunalyhdyt.

Tuo kokemus tuntuu edelleen jälkeenpäin mietittynä pitkältä sekä kiviseltä matkalta, mutta siitä on kuitenkin jäänyt päällimmäisenä positiivinen fiilis. Se on niin totta, kun aina sanotaan kaiken kärsimyksen ja kivun unohtuvan, kun vauva nostetaan rinnalle ja hänellä on kaikki hyvin. Minun kohdallani se piti ainakin hyvin paikkansa. Sehän siinä kuitenkin on tavoitteena ja synnytyksen kulkua ei kukaan voi etukäteen käsikirjoittaa. Uskon, että tähän hitaaseen avautumiseen vaikutti minun kohdallani kaikista eniten se ennenaikainen käynnistys ja se, ettei kroppani ollut vielä täysin valmis tähän koettelemukseen. Toisaalta mitään varmaa ei voi sanoa ja välillä ensisynnyttäjillä homma vain pitkittyy muutenkin. ❤️

Onko siellä muilla ollut vastaavia ”maratonsynnytyksiä”?

Tai vaihtoehtoisesti täysin päinvastaisia kokemuksia?

PS. Niin ja kuten sanottu, niin tätä postausta oli supervaikea kirjoittaa, kun tuo päivä oli niin pitkä, enkä tarkalleen muista kaikkia tapahtumia tai niiden järjestystä. Eli osa muistoista saattaa olla ”vähän sinne päin”. 😊

– Janni

48 Comments

SYNNYTYKSEN KÄYNNISTYS

27 huhtikuun, 2020

225

Synnytyskertomukseni jakaminen on hieman viivästynyt, sillä olen koko ajan odottanut, että saisimme podiäänitykset käyntiin tauon jälkeen ja pääsisin aihetta avaamaan myös siellä. Olemme jo saaneet etä-äänityslaitteet, mutta niiden käyttöönotto tuntuu viivästyvän nyt sen verran paljon, että aion nyt aloittaa tämän synnytyskokemuksen läpikäymisen täällä blogin puolella. Tarina on kokonaisuudessaan niin pitkä, että koin parhaaksi jakaa sen kahteen osaan. Kuten otsikko jo kertoo, niin ensin käydään läpi synnytyksen ennenaikainen käynnistysprosessi sekä miten siihen päädyttiin ja toisessa postauksessa sitten itse synnytys.

Varoituksen sana heti alkuun: tämä postaus on pitkä kuin nälkävuosi, mutta niin tuntui olevan myös itse käynnistysprosessi. Oli itsellenikin aika terapeuttista käydä nämä tapahtumat läpi tätä kirjoittaessa!

Koko stoori alkaa oikeastaan viimeiseltä neuvolalääkärikäynniltä, joka minulla oli raskausviikolla 36+3. Siellä huomattiin SF-mittani hypänneen parilla viimeisellä mittauskerralla yläkäyrille. Sen perusteella neuvolalääkäri laittoi minulle lähetteen äitiyspoliklinikalle synnytystapa-arvioon, koska SF-mittojen perusteella oli syytä epäillä isokokoista vauvaa. Tätä varten yllätyksekseni minun piti mennä uudelleen myös sokerirasitustestiin, vaikka olin jo aikaisemmin sieltä selvinnyt ”puhtain paperein”. Varasin labra-ajan jo seuraavalle päivälle ja siellä sitten kolmesta mittauksesta se viimeinen jäi hieman viitearvon yläpuolelle. Tämän vuoksi minulla todettiin raskausajan diabetes vain reilu paria viikkoa ennen laskettua aikaa. Jäljellä olevan ajan lyhyydestä huolimatta sain neuvolasta laitteet sokereiden mittaukseen. Mittailin loppuraskauden ajan arvoja ja ne sitten kummasti pysyivätkin koko ajan viitearvoissa, vaikka en muuttanut ruokavaliotani suuntaan tai toiseen juuri ollenkaan.

Minulle laitettiin siis lähete neuvolasta julkisen puolen synnytystapa-arvioon, mutta tuon sokeritestin tuloksien jälkeen varasin yksityiseltä gyneltä ajan heti seuraavalle päivälle. Varasin ajan, koska vauvan koko mietitytti minua sen verran paljon, enkä jaksanut odotella, että milloin julkisen puolen kutsu kolahtaa postista. Yksityisellä lääkärikäynnillä minua vastassa oli aivan ihana synnytyksiin erikoistunut gynekologi, jonka kanssa jo pelkkä juttelu sai mieleni rauhoittumaan. Mainittakoon, että olin koko raskausajan jotenkin itse veikannut, että vauva saattaisi olla melko isokokoinen ja se oli oikeastaan ainoa isompi huolenaiheeni, josta olimme useampaan otteeseen neuvolassakin jutelleet. Tuolloin oli meneillään rv36+5 ja vauva arvioitiin ultraäänellä jo silloin 3,6 kiloiseksi. Jo tuolla yksityisellä käynnillä lääkäri väläytti minulle ennenaikaisen käynnistyksen mahdollisuutta, mutta jäätiin toki odottelemaan sitä julkisen puolen aikaa.

Viikon päästä sitten koitti tuo julkisen puolen lääkäriaika, jolloin vauvan painoarvioksi ultraäänen perusteella arvioitiin jo 3,9 kg (rv37+5). Lääkäri oli sitä mieltä, että synnytys kannattaisi käynnistää seuraavalla viikolla, mutta minunkin ”mielipidettäni” kuunneltiin. Toki luotin kuitenkin tässä kohtaa ammattilaisen näkemykseen, enkä tietenkään alkanut väittää vastaan. Lääkäri soitti vielä Porvoon äitiyspolilta Kotkan synnärille, jonka olin valinnut synnytyssairaalakseni ja siellä puhelimen päässä lääkäri oli käynnistyksestä samaa mieltä. Tuolloin elettiin torstaita ja minulle varattiin aika Porvoon äitiyspolille ballongin asennukseen seuraavan viikon maanantaille. Tässä kohtaa alkoi jännittää aivan pirusti ja mainittakoon vielä se, että tuolloin kohdunsuu oli vielä täysin kiinni sekä kohdunkaulakanava oli lähes täysimittainen ja vain hieman pehmentynyt. Toisin sanoen ei siis vielä merkkiäkään lähestyvästä synntyksestä. Koko raskausajan olin toivonut, että synnytys käynnistyisi omia aikojaan luonnollisesti ilman käynnistystä, mutta tähän tilanteeseen oli sopeuduttava. Viikonloppu meni aika jännittyneissä fiiliksissä ja yritin (suurimmaksi osaksi läpällä) kokeilla erilaisia keinoja, jolla synnytyksen voisi saada luonnollisesti käynnistymään. En kuitenkaan saanut aikaiseksi supistuksen supistusta 😁. Keskityin myös henkisesti valmistautumaan edessä olevaan käynnistykseen ja pakkailin sairaalakassia valmiiksi.

Maanantaina (rv38+3) minulla oli aika ballongin asennukseen puolenpäivän maissa. Kyseinen operaatio on normaalisti helppo, nopea sekä kivuton, mutta minun kohdallani meni hieman toisin. Kohdunsuu oli edelleen maanantaina niin epäkypsä, ettei ballonkia meinattu saada asennettua lainkaan. Kaksi eri lääkäriä yrittivät laittaa sitä ja suoraan sanoen homma oli melkoista runnommista, mikä tuntui äärimmäisen epämukavalta sekä kivuliaalta. Hikoilin siinä pedillä ja mietin, että hyvä totutella tähän kipuun tulevaa synnytystä ajatellen… 😁Lopulta, kun ballonki saatiin paikoilleen, niin meinasin pyörtyä pystyyn noustessani ja minut talutettiin takaisin pedille kylkimakuulle. Tuon operaation jälkeen minun piti jäädä vielä puoleksi tunniksi ”käyrille” eli vatsani päältä otettiin vauvan sykekäyrää ja supistuskäyrää. Supistukset alkoivat oikeastaan heti ballongin asennuksen jälkeen ja vaikka ne olivat vielä todella mietoja, niin nyt tunsin ensimmäistä kertaa, että millaisia supistukset ovat. Pääsin siis ballongin kanssa kotiin vielä ja supistukset jatkuivat epäsäännöllisinä oikeastaan iltaan asti, kunnes loppuivat kuin seinään. Yöllä kävin vessassa noin kolmen aikoihin ja samalla reissulla ballonki sitten toivotusti irtosi. Menin suihkuun ja sen jälkeen soitin Kotkan synnärille, kuten minua oli ohjeistettu. Sieltä kätilö neuvoi, että nukkuisin vielä kotona aamuun asti ja tulisin sitten aamulla sairaalalle, mikäli tilanne pysyisi ennallaan (supistuksia ei ollut tullut illan jälkeen).

Aamulla fiilikset eivät olleet parhaasta päästä, sillä olin kovasti toivonut, että ballonki olisi käynnistänyt synnytyksen, kuten parhaassa tapauksessa olisi voinut käydä. Jännitti ja pelotti myös siitä syystä, että jouduin aamulla menemään sairaalaan yksin, sillä jo tuolloin oli Koronan takia linjaus, että Joonas pääsi mukaan vasta synnytyksen aktiiviseen vaiheeseen. Itkin keittiön pöydän ääressä ja söin väkisin aamupalaa, vaikka ruokahalu oli tipotiessään ja ahdisti. Joonas lähti viemään minua Kotkaan sairaalaan, jossa minut otti vastaan aivan ihana hoitaja ja jäin odottamaan lääkärin tapaamista. Tuossa kohtaa fiilis oli jo hieman parempi ja lääkärin tekemän sisätutkimuksen mukaan ballonki oli tehnyt tehtävänsä siltä osin, että kohdunsuu oli auennut 3cm. Kohdunkaulaa oli kuitenkin vielä sen verran paljon jäljellä, että minut ohjattiin vuodeosastolle ja synnytyksen käynnistämistä jatkettiin kohdunkaulaa kypsyttävän cytotec-lääkkeen voimin. Kerkesin päivän aikana saamaan kolme annosta lääkettä, jotka saivat aikaan kuukautiskipua muistuttavan tunteen alavastaan sekä -selkään, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Yöllä en saanut nukuttua, kun vatsaan sekä selkään jomotti ja pyörin sängyssä sekä välillä laahustin pitkin osaston käytäviä. Kateellisena seurasin sivusta, kun kahdella muulla naisella synnytys käynnistyi yön aikana ja heitä vietiin alakertaan synnytyssaliin. 😁

Seuraavana aamuna tehtiin lääkärin toimesta sisätutkimus, joka osoitti, ettei eiliseen nähden ollut juurikaan tullut edistystä ja cytotec-lääkkeellä jatkettiin heti aamusta. Oma fiilikseni oli äärimmäisen turhautunut, vaikka olinkin varautunut etukäteen, että käynnistys saattaisi viedä aikaa. Tuntui siltä, että omaa kehoani yritetään väkisin pakottaa johonkin, mihin se ei ollut vielä lainkaan valmis. Tämän vuoksi kävin vielä jututtamassa lääkäriä uudelleen ja kyseenalaistin, että oliko tämä käynnistys nyt pakollinen ja halusin asiasta hänenkin mielipiteensä, sillä kyseessä oli taas uusi lääkäri. Hän sai kuitenkin luotua minuun uskoa ja sovittiin, että katsotaan vielä tämä vuorokausi. Jos mitään ei tapahtuisin, niin sitten mahdollisesti menisin seuraavana päivänä kotiin ja otettaisi pari päivää taukoa. Näin homma pitkittyisi entisestään eikä sekään tuntunut mielekkäältä vaihtoehdolta, kun tämäkin lääkäri oli sitä mieltä, että käynnistys oli ehdottomasti aiheellinen. Ei auttanut kuin toivoa, että tilanne edistyisi ja synnytys käynnistyisi. Sain päivän aikana neljä annosta Cytotecia ja jokaisen lääkeannoksen välissä seurattiin vauvan hyvinvointia sykekäyrillä. Päivä meni ilman suurempia tuntemuksia ja illalla tuo kuukautiskivun kaltainen jomotus palasi kuvioihin. Olin todella turhautunut ja tihrustin itkua useaan otteeseen, kun puhuin Joonaksen kanssa puhelimessa ja äiti sekä ystävätkin yrittivät tsempata viestien välityksellä. Fiilikseeni varmasti vaikutti se, ettei sairaalaan päässyt Koronan vuoksi kukaan läheiseni käymään ja tuossa vaiheessa olin ollut jo kaksi päivää osastolla synnyttäneiden äitien sekä vauvojen keskellä. Tuntui äärimmäisen kaukaiselta ajatukselta tuossa vaiheessa, että minullakin olisi pian oma vauva sylissä. Tämä tarina kuulostaa tosi negatiiviselta, mutta tuollaiset ajatukset minulla oli sillä hetkellä, vaikka nyt jälkeenpäin fiilis kaikesta onkin positiivinen.

Toisena yönä selän ja vatsan jomotuksen lisäksi aloin tuntea todella mietoja sekä epäsäännöllisiä supistuksia, jotka pitivät minut valveilla. Kävelin taas pitkin osaston käytävää yöllä ja välillä yritin löytää sängyssä hyvää asentoa. Jossain puolenyön jälkeen kävin pyytämässä hoitajalta Panadolia sekä lämpötyynyn, josta oli ollut apua edellisenä yönä. Samalla hoitaja otti minut käyrille kertoessani epäsännöllisistä supistuksista, jotka tosin tuntuivat laantuvan aina, kun nousin sängystä ylös. Sain kipulääkkeen, joka ei auttanut ollenkaan ja makuulla olo tuntui äärimmäisen epämukavalta. Jossain vaiheessa kävin pyytämässä jos saisin kokeilla toista kipulääkettä, kun nukkumisesta ei tullut mitään, mutta en uskaltanut tässä kohtaa vielä toivoa, että jotain todella olisi tekeillä. Toisen kipulääkkeen jälkeen olin torkahtanut joksikin aikaa, kunnes heräsin aamuyöllä kolmen maissa poksaukseen vatsassani. Tajusin heti, että kalvot taisivat puhjeta ja lapsivettäkin oli vuotanut hieman. Määrä oli kuitenkin sen verran pieni, että en voinut olla asiasta 100% varma. Kävin vessassa ja palasin huoneeseen ja sitten alkoivatkin säännölliset supistukset.

Kellottelin supistuksia hetken aikaa omassa rauhassani – niitä tuli heti säännöllisesti alle viiden minuutin välein ja yhden supistuksen kesto oli aina minuutin luokkaa. Tässä kohtaa aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että jotain taitaa olla tekeillä, mutta silti ajattelin, että kohta supistukset varmaan tyssäävät kuin seinään. Kävin ilmoittamassa yöhoitajalle tilanteesta ja kerroin, että lapsivettäkin ehkä tihkuu. Hän sanoi ottavansa minut käyrille heti, kun ehtii ja kysyi mikäli haluan mennä tyhjillään olevaan huoneeseen rauhassa hengittelemään. Pyysin jumppapallon mukaani ja menin rauhalliseen huoneeseen jatkamaan supistusten kellottamista, jotka olivat nyt noin tunnin verran jatkuneet säännöllisinä ja voimistuivat koko ajan. Soitin Joonakselle tässä vaiheessa, että hyvällä säkällä kohta saattaa tulla lähtö synnytyssaliin. Hoitaja tuli jonkin ajan päästä hakemaan minua käyrille. Ennen kuin kerettiin edes aloittamaan, hän huomasi supistuskipujen kovuuden ja ehdottikin käyrien sijaan ensin sisätutkimusta. En voinut uskoa korviani, kun hän ilmoitti minun olevan 4cm auki ja kohdunkaula oli hävinnyt. Sisätutkimuksen yhteydessä lapsivettäkin alkoi valua jo kunnolla. Hoitaja lähti välittömästi soittamaan alakerran synnytyssaliin ja minä soitin Joonakselle, että voi lähteä ajamaan kohti Kotkaa. Pian lähdimme hoitajan kanssa kohti synnytyssalia ja fiilis oli edelleen todella epäuskoinen. Vieläkin tulee kylmät väreet, kun mietin sitä hetkeä, kun seisottiin hissiä odottamassa ja mietin vain, että hitto en sitten lähtenytkään seuraavana aamuna kotiin!

Huhh miten pitkä stoori – iso kiitos, jos jaksoitte lukea loppuun asti. ❤️

Jatketaan tarinaa synnytyssalin puolelta mahdollisimman pian!

– Janni

21 Comments

SAIRAALAKASSIN PAKKAUS

18 maaliskuun, 2020

Tänään julkaistu uusi Äititreffit-podijakso on siinä mielessä spesiaali, että jaksossa on minun ja Kaisan lisäksi äänessä myös Äititreffien lyhyen historian ensimmäinen vieras – WOHOO. Kyseessä on Kaisan hyvä ystävä – kätilönä työskentelevät Milla, jonka kanssa pääsimme keskustelemaan synnytykseen valmistautumisesta sekä itse synnytyksestä. Tämän jakson nauhoitusta odotin itse tähän mennessä kaikista eniten, koska aihe on minulle niin ajankohtainen ja oli huippua päästä itsekin keskustelemaan ammattilaisen kanssa edessä olevasta koitoksesta. Jakson aikana juttelemme synnytykseen liittyen monista eri teemoista aina synnytyspelon käsittelystä sairaalakassin pakkaukseen ja paneudumme myös kätilön työnkuvaan. Ennen jakson nauhoitustahan myös kuulijoillamme oli mahdollisuus Äititreffien IG-tilin puolella esittää kysymyksiä kätilölle ja myös moniin niistä saamme vastauksen Millalta jakson aikana. Saimme superhyviä kysymyksiä, joten iso kiitos niistä!

Itse en ollut vielä jakson nauhoitushetkellä omaa sairaalakassiani pakannut ja sainkin Millalta jakson aikana konkreettiset vinkit, mitä noin ammattilaisen näkökulmasta sairaalaan kannattaa ottaa mukaan. Itseäni ehkä suoraan sanoen jopa vähän huvittaa tämä ”sairaalakassi”-konsepti, joka on ihan varmasti 2010-luvulla synytynyt. Toki sinne sairaalaan lähtiessä on kautta aikojen otettu henkilökohtaisia tavaroita mukaan, mutta nykypäivänä ”sairaalakassi” on jo varsinkin tiettyjen ryhmien keskuudessa varsinainen ilmiö ja kassi täytetään mitä erikoisimmilla jutuilla, joista epäilen suurimman osan jäävän lopulta käyttämättä. Itse pyrin pitäytymään vain perusjutuissa, mutta kyllähän listasta tuli lopulta yllättävän pitkä!

Itselle:

– Neuvolakortti

– Henkkarit

– Juomapullo

– Släbärit

– Eväät (lemppari protskupatukoita, smoothiepusseja, TRIP-mehuja + jotain herkkuja pitää ehkä vielä hommata, kun sairaaloihin ei nyt koronaviruksen takia saa tulla vierailijoita)

– Henkilökohtaiset hygieniatuotteet + kosmetiikka (ponnareita, hiusharja, shampoo+hoitoaine, dödö, kasvosuihke, puhdistuspyyhkeitä, hammasharja+hammastahna, kosteusvoide vartalolle+kasvoille, kosteuttava nenäsuihke (itselläni kuivuu nenän limakalvot helposti), huulirasva, misellivesi, nännivoide, kasvosuihke ja joku heleyttävä voide kasvoille)

– Vaatteet kotiinlähtöä ja ehkä sairaalassa oloakin varten (omia sukkia, mukavia alushousuja, 2 x pehmeät väljät housut, väljä pehmoinen t-paita, toppi, imetysliivit ja pehmoinen neuletakki)

– Puhelin+laturi

– Kamera+laturi

– Kuulokkeet

Vauvalle:

– Oma trikooviltti

– Harsot x 2

– Pehmolelu pupu ♥

– Vaatteet kotiin lähtöä ja ehkä sairaalassa oloa varten (kahdessa eri koossa pitlähihainen body + housut, 2 x sukat, lapaset, vanuhaalari, trikoopipo, merinovillamyssy ja tossut.)

– Turvakaukalo

Ekstrat:

– Imetystee (Tätä on niin moni suositellut, että pakko kokeilla)

Puuttuuko listaltani mielestänne jotain oleellista, joka on teidän kokemuksenne mukaan ollut ehdottoman tärkeä?

Liivinsuojat, nännikumit, siteet, vauvan vaipat ym.. perustarvikkeet löytyvät kuulemma sairaalan puolesta, joten ajattelin olla raahamatta niitä turhaan omasta takaa mukaan.

Kysy kätilöltä! -jakson pääsette kuuntelemaan Spotifysta, SoundCloudista tai Apple Podcasts -sovelluksesta!

– Janni

22 Comments

Older Posts