SYNNYTYSKERTOMUS

toukokuu 11, 2020

Synnytyskertomuksen ensimmäisessä osassa käytiin läpi useamman päivän mittainen synnytyksen käynnistysprosessi. Nyt olisi sitten vuorossa muistot synnytyksen aktiivisesta vaiheesta. Käynnistys oli pitkä, ajoittain piinaavalta tuntunut prosessi ja synnytyksen aktiivinen vaihe jatkoi samaa teemaa. Ensimmäisen osan pääsee lukemaan täältä, jos et ole sitä vielä tsekannut.

Olin tosiaan valvonut lähes kaksi yötä osastolla putkeen (ja yhden ennen sitä kotona), kun synnytys toisen aamuyön aikana käynnistyi kalvojen puhkeamisella. Noin puolitoistatuntia kestäneiden säännöllisten supistusten saattelemana siirryin synnytyssaliin 04.00 maissa aamulla. Joonakselle olin soittanut hetkeä aikaisemmin, että voi lähteä Porvoosta ajamaan kohti sairaalaa. Synnytysosastolle päästyäni minut ohjattiin tyhjään synnytyshuoneeseen, jonne jäin hetkeksi yksin. Istuuduin jumppapallolle sängyn päätyyn nojaillen ja otin puhelinyhteyden Joonakseen, joka oli parhaillaan porhaltamassa sairaalaa kohti. Juteltiin supistusten välissä niitä näitä ja välillä hän sai autossa kuunnella meikäläisen huohotusta sekä puuskutusta.

Kätilö tuli pian juttelemaan kanssani ja kyseli, mikäli minulla olisi jotain toiveita tai tarpeita siinä kohdassa. Kipeitä supistuksia tuli edelleen säännöllisesti, mutta pystyin vielä hyvin hengittelemään niiden läpi ja sanoin, etten toistaiseksi tarvitse mitään. Joonas saapui 05.00 maissa synnärille ja oli superhelpottavaa nähdä tutut kasvot parin päivän sairaalassa olon jälkeen. Supistukset voimistuivat koko ajan ja tuntui, etten voinut olla paikoillani. Kävelin ympäri synnytyssalia ja supistuksen tullessa nojailin selkä kaarella aina pöytää vasten. Joonas paineli samalla käsillä alaselkääni. Kokeiltiin myös monien kehumaa TENS-laitetta, joka ei mielestäni auttanut ollenkaan.

Parisen tuntia mentiin näin ja jossain kohtaa kätilö tuli ennen vuoronvaihtoa tsekkaamaan tilannetta. Supistukset olivat tässä kohtaa muuttuneet yhä kivuliaammiksi ja minua painoi kovasti väsymys niiden kolmen, erittäin huonosti nukutun yön jäljiltä. Kätilö ehdotti tässä kohtaa epiduraalia, jotta saisin hieman levättyä sekä kerättyä voimia tulevaa varten. En väittänyt vastaan, vaikka olisin ehkä voinutkin vielä sinnitellä kipujen kanssa. Lääkäri tulikin sitten melko nopeasti paikalle ja laittoi katetrin selkääni puudutusta varten. Epiduraalin laittaminen ei mielestäni tuntunut yhtään miltään, vaikka siitä monesti pelotellaan. Puudutteen vaikutus alkoi todella nopeasti ja yhtäkkiä kaikki kipu oli poissa. Kätilö suositteli, että yrittäisin nyt nukkua jonkin aikaa, mutta se oli kyllä helpommin sanottu kuin tehty. En osannut siinä tilanteessa rauhoittua niin, että olisin voinut vaipua oikeasti uneen. Lisäksi epiduraali sai minulla kunnon ”horkan” aikaan ja koko kroppa tärisi. Lepäilin jonkin aikaa, mutta en kyllä uneen asti päässyt.

Puudutteen vaikutus kesti aina noin 1,5h kerrallaan ja sitten supistukset alkoivat pikkuhiljaa tuntua kunnolla epiduraalin ”läpi”.  Toisen annoksen laiton yhteydessä parin tunnin päästä tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin, ettei oikeastaan mitään ollut tapahtunut. Tämä siitä huolimatta, että aktiivinen supistustoiminta oli ollut päällä koko ajan. Sovittiin, että katsotaan vielä hetken aikaa, että eteneekö tilanne omillaan ja jos ei, niin sitten laitetaan oksitosiinia vauhdittamaan hommaa. Tässä meni pitkä tovi niin, ettei mitään kummempaa tapahtunut ja odoteltiin vain. Onneksi aika salissa meni kuitenkin yllättävän nopeasti ja täytyy sanoa, että tunnelma synnytyssalissa oli ihan erilainen kuin olin etukäteen kuvitellut. Olimme Joonaksen kanssa pääosin kaksistaan koko ajan. Salissa oli telkkari päällä ja juttelimme niitä näitä supistusten välissä varsinkin silloin, kun epiduraalin vaikutus oli päällä. Tunnelma oli tosi rauhallinen!

Aamupäivällä jossain klo 11 jälkeen tehtiin ttas sisätutkimus, jossa todettiin kohdunsuun olevan edelleen vain 5cm auki. Kätilö vielä kokeili, että supistuksen aikana vauvan pää kyllä painoi aina hyvin alaspäin ja vauva oli muutenkin laskeutunut hyvin. Päätettiin laittaa oksitosiinia pienellä annostuksella tippumaan, jospa se riittäisi vauhdittamaan tilannetta. Jossain puolenpäivän maissa supistukset alkoivat käydä todella voimakkaiksi ja jotenkin tuntui, ettei epiduraalikaan purrut kipuun enää samalla tavalla. Supistusten kovimman kärjen kohdalla tuntui kuin jalat lähtisivät alta ja kipua on supervaikea kuvailla, mutta sen aikana ei oikein tiedä, että miten päin olisi. Olin jo aikaisemmin kysynyt mahdollisuutta saada ilokaasua käyttöön, mutta sitä ei sillä hetkellä ollut saatavilla, kun osa laitteista oli ilmeisesti huollossa. Kyselin tässä kohtaa sitten uudelleen ja silloin pääsin sitä kokeilemaan. Se ei kuitenkaan tuntunut auttavan ja sai vain palleani jotenkin ahdistavasti tilttiin, kun en osannut vielä tässä kohtaa hengittää maskiin oikein ja hylkäsin ilokaasun tällä erää.

Iltapäivällä 14 aikoihin tehtiin taas sisätutkimus ja nyt meininki oli ollut sellaista, että ajattelin jotain varmasti tapahtuneen sekä tilanteen edistyneen. Kätilö kuitenkin totesi minun olevan edelleen sen samat 5cm auki kuin muutama tunti sitten ja tässä kohtaa minulla itselläni alkoi ensimmäisen kerran usko loppua. Olin ollut synnytyssalissa jo kymmenen tunnin ajan ja edistys oli ollut minimaalista, vaikka supistuksia oli tullut koko ajan säännölliseen tahtiin. Olin koko ajan tsempannut sen voimalla kivun läpi, että nyt varmasti jotain tapahtuu. Sen sijaan mitään edistystä ei oikein ollut tapahtunut ja laitettiin taas uusi annos epiduraalia. Jokaisen uuden annoksen laittaminen oli siinä mielessä synnytyksen kovinta tuskaa, että sitä varten piti aina mennä kyljelleen makaamaan ja paikallaan maatessa supistukset tuntuivat aivan järkyttäviltä.

Jossain kohtaa kokeilin kivunlievitykseen lämpötyynyä, jonka viritimme kiinni alaselkääni. Se auttoi jonkin verran ja pidin sitä ainakin tunnin verran selkäni päällä. Olin pystyssä ihan koko ajan ja yritin pyöritellä lantiota niin seistessä kuin jumppapallon päällä istuessa. Mulla oli ihan tajuton jano myös koko ajan ja join päivän aikana varmasti useamman litran vettä sekä mehua. Iltapäivän edetessä aloin olla todella väsynyt. Olin myös turhautunut ja välillä pelotti ajatus siitä, että miten jaksaisin tämän kaiken jälkeen sitten vielä rankan ponnistusvaiheen, kun voimat olivat jo nyt koetuksella. Ystävät laittoivat Whatsappin välityksellä ihan mielettömiä tsemppausviestejä, joita lukiessa tulee edelleenkin tippa linssiin. Niistä sai valtavasti voimaa, kun niin moni oli hengessä mukana ja loi minuun uskoa. Myös Joonaksen rooli tukihenkilönä oli ihan korvaamaton ja hän osasi auttaa monin eri tavoin matkan varrella.

Samaa rataa jatkettiin iltaan asti ja kätilöiden vuoronvaihdon yhteydessä muistaakseni klo 19.00 aikoihin tehtiin taas sisätutkimus. Nyt tilanne oli sentään edistynyt ja tässä kohtaa kohdunsuu oli auki 7cm. Supistuksia tuli edelleen hyvään tahtiin ja sain hyvistä uutisista lisää tarmoa. Hieman aikaisemmin olin saanut uuden ohjeistuksen ilokaasun käyttöön ja siitä lähtien maski olikin paras ystäväni. Ilokaasu tuntui oikeasti auttavan juuri kuten sanotaan, eli loiventaen supistuksen kovinta kärkeä. Oksitosiinin annostusta oli myös nostettu jossain vaiheessa ja se tuntui tuovan supistuksiin lisää potkua. Jossain vaiheessa sain myös inhottavana vaivana aivan valtavan paineen tunteen johonkin tuonne alimpien kylkiludeni alle. On edelleen itsellenikin varsinanen mysteeri, että mistä tuo johtui. Se tuntui äärimmäisen epämukavalta ja ahdistavalta sekä vaikeutti olemista entisestään. Tuntui, että en istualtaan saanut kunnolla happea ja paine oli valtava!

Klo 20.33 Joonas on laittanut äidilleni viestin, että kohdunsuu 9cm auki. Tämä uutinen oli toki positiivinen, mutta samaan aikaan oloni alkoi olla äärimmäisen tukala. Supistuskipujen lisäksi oli tuo edellä mainittu paine ylävatsassa. Olin todella uupunut ja lisäksi minulle tuli yhtäkkiä todella kylmä. Olin tärissyt epiduraaliahorkkaa moneen otteeseen päivän aikana aina annosten lisäysten yhteydessä, mutta nyt olo oli kuumeinen. Kuumettahan minulla sitten olikin ja tulehdusarvoista selvisi, että olin saanut jonkinlaisen infektion siinä synnytyksen aikana. Tämähän tästä puuttuikin…. Minulle alettiin heti tiputtaa antibioottia suoneen ja tässä kohtaa tuleva alkoi jännittää taas hieman enemmän. Mietin mielessäni, että mitä jos kuume nousee kovaksi ja vointini heikkenee entisestään.

Klo 22 maissa olin 10cm auki, mutta vielä piti odotella, että vauva laskeutuisi hieman lisää ja vaihtaisi jotenkin asentoaan. Sain noilla tienoilla vielä viimeisen annoksen epiduraalia ja minun piti tarkkailla, että missä supistus ja paine milloinkin tuntuu. Tässä kohtaa muistikuvat alkavat olla jo hatarat, mutta olettaisin, että odotimme paineen tuntua oikeaan paikkaan ja sitä niin kutsuttua ”ponnistamisen tarvetta”. Olin jo puoli-istuvassa asennossa sängyllä yrittäen koko ajan parhaani mukaan rentoutua. Ongelmana oli kuitenkin se edellä mainittu paine kylkiluiden alla, joka oli edelleen aivan jäätävä. Sen ansiosta minun oli todella vaikea yrittää rentouttaa itseäni. Minua pyydettiin menemään vielä vessaan yrittämään pissaamista, mikä oli aikaisemmin onnistunut normaalisti. Nyt en saanut enää mitään aikaseksi ja rakkoni tyhjennettiin katetrilla.

Sitten muistan, kun paineen tunne alkoi alhaalla pikkuhiljaa kasvaa ja tuli se ”ponnistamisen tarve”, joka tuntui tosi erilaiselta kuin olin ajatellut. Tuntui kuin kroppa olisi alkanut puskea jotenkin jo automaattisesti, vaikka en vielä itse ollut aktiivisesti työssä mukana. Joonas soitti kellolla kätilön paikalle ja tuntemukset kuvailtuani kätilö ymmärsi heti, että nyt aletaan olla valmiita seuraavaan vaiheeseen. Paikat sekä tarvikkeet laitettiin nopeasti valmiiksi ja kätilö vielä kokeili, että mikä vauvan tilanne on. Vauva oli laskeutunut ja vaihtanut asentoaan niin, että tarjonta oli tässä kohtaa kai juuri optimaalinen. Nyt sain alkaa ponnistamaan. Hallelujaa vihdoin – tässä kohtaa minut valtasi joku aivan käsittämätön luonnonvoima ja päätin, että olen valmis tekemään ihan mitä tahansa, kunhan tämä piinaava odotus olisi pian ohi.

Kätilö neuvoi minulle oikeaa tekniikkaa – supistuksen alkaessa keuhkot täyteen happea, sitten leuka rintaa vasten ja niin kova  sekä pitkä ponnistus kuin vain ikinä pystyn ja siinä kohtaa, kun kaikki on jo annettu, niin annan vielä vähän lisää. Tein työtä käskettyä ja huomasin heti, että homma oli aivan helvetillisen rankkaa. Jokaisen supistuksen jälkeen mietin, että en jaksa tai pysty enää, mutta niin vain jollain ihmeen voimalla jaksoin aina kerta toisensa jälkeen ja tuntui kuin pääni olisi ollut räjähtämispisteessä (näin myös Joonas kuvaili tätä jälkeenpäin 😁). Kätilö kertoi koko ajan, miten tilanne eteni ja se motivoi valtavasti eteenpäin.

Ongelmitta ei ponnistusvaiheessakaan selvitty, kun supistukset yhtäkkiä hiipuivat. Oksitosiinia lisättiin roimasti, mutta sekään ei tuntunut auttavan. Yksi syy pitkäksi venähtäneeseen ponnistusvaiheeseen oli se, että välillä odottelimme pitkiäkin hetkiä, kun supistuksia ei vain tullut tai ne olivat todella mietoja. Kätilö totesikin, että nyt mennään kyllä vahvasti muulla lihasvoimalla, sillä kohtu ei paljon supistuksilla auttanut tässä prosessissa. Tästä huolimatta tilanne kuitenkin eteni koko ajan ja mitään suurempaa ongelmaa tästä ei aiheutunut. Jossain kohtaa kätilö sanoi, että episiotomia on tehtävä ja tämä tieto ei itseäni tässä kohtaa hetkauttanut. Keskityin vaan omaan työhöni 110% ja epparin leikkauksen kohdalla kätilö käski vain minun jatkaa samaan malliin sekä olla piittaamatta, mitä hän samalla tekee. Pidin silmät kiinni muutenkin ponnistessa enkä edes huomannut, kun eppari leikattiin. Kätilö oli käskenyt Joonaksen ottamaan soittokellon lähelle, että vauvan syntymän lähestyessä hän voisi hälyttää toisen kätilön paikalle. Olin ottanut tästä itselleni ikään kuin välietapin ja mietin, että sitten ollaan lähellä loppua kun Joonasta pyydetään soittamaan kelloa. Pian epparin leikkauksen jälkeen pyyntö tuli ja toinen kätilö saapui nopeasti paikalle.

Pian vauvan pää alkoi syntyä jonka jälkeen piti tehdä lyhyempiä jatkuvia ponnistuksia ja pian vauva oli kokonaan ulkona. Vauva alkoi samantien itkeä ja helpotuksen tunne oli tässä kohtaa sanoinkuvailematon – nyt tämä piinaavan pitkä prosessi oli suurimmilta osin päätöksessään ja kaikki meni lopulta hyvin. Vauvalla oli kaikki hyvin ja olin itse vielä sen verran hyvissä kantimissa, että sain hänet rinnalleni. Osasin siinä kaiken sekavuuden keskellä jopa nauttia siitä tilanteesta ja muistan sen hyvin. Pitelin häntä siinä ja hän tapitti silmät auki suoraan omia kasvojani. Täydellinen tyttö, joka lopulta syntyi seuraavan päivän puolella klo 00.45 mitoin 4130g ja 52cm. Koon puolesta käynnistys ennen aikojaan oli siis ollut aiheellinen!

Avautumisvaihe kesti kaiken kaikkiaan liki 20 tuntia ja ponnistusvaihe 55min. Tämän kaiken jälkeen olin itse niin väsynyt, että hyvä kun pysyin enää hereillä. Olimme salissa vielä sen parin tunnin verran, jonka aikana minua ommeltiin, vauva punnittiin sekä mitattiin ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan imetystä. Saimme synnytyssaliin molemmille syötävää ja minä kävin suihkussa sekä sain puhtaat vaatteet päälleni. Sitten meidät saatettiin vauvan kanssa perhehuoneeseen ja kävimme vielä jotain käytännön asioita läpi. Sen jälkeen, kun hoitohenkilökunta poistui huoneesta niin sammuimme Joonaksen kanssa molemmat kuin saunalyhdyt.

Tuo kokemus tuntuu edelleen jälkeenpäin mietittynä pitkältä sekä kiviseltä matkalta, mutta siitä on kuitenkin jäänyt päällimmäisenä positiivinen fiilis. Se on niin totta, kun aina sanotaan kaiken kärsimyksen ja kivun unohtuvan, kun vauva nostetaan rinnalle ja hänellä on kaikki hyvin. Minun kohdallani se piti ainakin hyvin paikkansa. Sehän siinä kuitenkin on tavoitteena ja synnytyksen kulkua ei kukaan voi etukäteen käsikirjoittaa. Uskon, että tähän hitaaseen avautumiseen vaikutti minun kohdallani kaikista eniten se ennenaikainen käynnistys ja se, ettei kroppani ollut vielä täysin valmis tähän koettelemukseen. Toisaalta mitään varmaa ei voi sanoa ja välillä ensisynnyttäjillä homma vain pitkittyy muutenkin. ❤️

Onko siellä muilla ollut vastaavia ”maratonsynnytyksiä”?

Tai vaihtoehtoisesti täysin päinvastaisia kokemuksia?

PS. Niin ja kuten sanottu, niin tätä postausta oli supervaikea kirjoittaa, kun tuo päivä oli niin pitkä, enkä tarkalleen muista kaikkia tapahtumia tai niiden järjestystä. Eli osa muistoista saattaa olla ”vähän sinne päin”. 😊

– Janni

You Might Also Like

48 Comments

  • Reply Nimetön toukokuu 11, 2020 at 5:39 pm

    Kiitos kun oot jakanu sun tarinan, ollu kiva lukee kokemuksia. Mulla ihan täysin päinvastainen tarina, käynnisty itsestään vko 38+5. Koko homma kesti 3 h 55 min, ja ponnistusvaihe 11 min. Tyttö oli tosin kilon verran pienempi…

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 5:40 pm

      Kiitos myös sinulle jakamisesta! 😊

  • Reply Sanni toukokuu 11, 2020 at 6:01 pm

    Täällä toinen maratoonari 🙋🏼‍♀️ Kaiken kaikkiaan oma synnytys kesti säännöllisten supistusten alkamisesta vauvan syntymään 41 tuntia… Ja juurikin tuo avautumisvaihe oli se pitkä tuskien taival, ponnistusvaihe kesti meillä vaan reilu 20 minuuttia 😄 Avautumisen aikana ehdittiin jo parikin kertaa synnärille ja aina lähetettiin takaisin kotiin odottelemaan, vaikka en ollut ensisynnyttäjänä enää yhtään luottavainen omaan jaksamiseen. Tens-laite tai suihku ei auttanut enää ollenkaan ja kaiken lisäksi supistuskivut saivat mut joka kerta voimakkaamman supistuksen aikana oksentamaan. Eli siinä vaiheessa sitten kun vihdoin synnytys lähti vauhdikkaammin etenemään ja saatiin jäädä sairaalaan kunnon kivunlievitykseen, olin ollut jo 1,5 vuorokautta nukkumatta oksentaen ylös kaiken mitä olin saanut alas 😅 Myöhemmin sairaalassa aivan ihana kätilö sanoi, että ne kivut oli olleet niin sietämättömät, koska meillä vauva oli jo laskeutunut täysin asemiin ennen kunnon avautumista ja painoi siksi niin pahasti paikkoja. Onneksi epi ja oksitosiini saivat homman kunnolla etenemään, sekä sain tipan kautta nesteytystä ja sokeria kroppaan. Itse ponnistus tuntui helpolta ja voimaannuttavalta, vihdoin pystyi tekemään muutakin kuin vain odottamaan kivuissa! Lopulta jäntevä poika 3480 g ja 51 cm syntyi ja onneksi säästyin sen kummemmilta vauroilta ☺️ Ja kaikki se avautumisvaiheen tuska unohtui kyllä samantien, kun sai pienen syliin ❤️

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:02 pm

      Voi hitto sulla on ollut myös melkoinen koettelemus – huhhuh 😬❤️ Ja just sama fiilis ponnistusvaiheesta, vihdoin pääsi itse tekemään jotain. Kiitos, että kerroit oman tarinasi!

  • Reply Milla toukokuu 11, 2020 at 6:34 pm

    Tulee muistoihin omat synnytykset aikoinaan, olen kaikki kolme tyttöä kotkassa myös synnyttänyt. Ensimmäinen käynnistettiin kaksi viikkoa yli lasketun ajan, tyttö painoi vähän yli kolme kiloa. Myös käynnistettiin synnytys, oli nopea ja kivulias.
    Toinen oli alle kolme kiloa ja syntyi vähän yli lasketun ajan itsekseen. Kolmas oli taas vähän yli kolme kiloinen ja syntyi myös itsekseen vähän yli lasketun ajan. Itsekseen käynnistyneet synnytykset eivät olleet niin kivuliaita, ainakin itse koin niin. Kahdessa viimeisessä kokeilin myös ammetta ja vettä. Oli ihan mukava kokemus lillua siellä, en tiedä.. Ehkä vähän auttoi kipuunkin.
    Mistään ei jäänyt kammoa tai ajatusta että tästä ei selvitä.
    Kotkassa on hyvä synnyttää ja tuntui koko ajan että olimme hyvässä hoidossa. Olin kaksi ensimmäistä kertaa kolme päivää osastolla kahden hengen huoneessa, oli mukava kun oli juttuseuraa siinä samalla.
    Kolmannen kohdalla kotiuduin alle vuorokauden kuluessa omasta toiveesta ja silloin ainakin pääsi uudelleen synnyttäneet kotiin nopeammin kun ne jotka synnytti esim ensimmäistä kertaa.
    Nyt nekin on saattanut muuttua jo kun tässä on aikaa.
    Kiva oli lukea sinun synnytys kertomus 🙂
    Onneksi olkoon myös vauvasta 🙂

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:03 pm

      Kiitos, kun kerroit myös omat tarinasi! 😊 Ja kiva kuulla, että tätä oli kiva lukea. Kiitos paljon onnitteluista! ❤️

  • Reply Magnum toukokuu 11, 2020 at 7:00 pm

    Voi kiitos kun jaoit tämän tarinan. Hienosti taisteltu! Ja niinkuin totesitkin, vaikka voimia ei enää ollut, silti sitä vain jostain löytyy tuossa ponnistusvaiheessa.
    Jokainen synnytys on erilainen, mitään yhtä kaavaa ei ole. Tulipa mieleeni, että kyllähän se vaatii enemän työtä saada noin suuri vauva ulos! Hyvin pärjäsit!!
    Oma synnytykseni (ainoani ja vuosia sitten) oli täysin päinvastainen: nopeasti eteni ja erittäin voimakkaiden supistusten kautta lyhyen ponnustusvaiheen jälkeen vauva oli ulkona. Supistukset olivat loppuvaiheessa aivan käsittämättömän rankkoja ja tuntuivat kuin alaselkä olisi räjähtänyt. Mutta sama reaktio kuin sinullakin kun vauvan sai rinnalleen: helpotus ja onni ja euforia!
    Synntys on raskain työ minkä nainen fyysisesti koskaan tekee.
    Mikä ihana kaunis vauva teillä, onnea valtavasti!

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:13 pm

      Kiitos paljon – tuli jotenkin tosi hyvä fiilis tästä kommentista! 😊❤️ Niin ne vaan jokaiset kokemukset ja synnytykset ovat erilaisia ja todella fyysistä hommaa se todellakin on!

  • Reply Miia toukokuu 11, 2020 at 7:25 pm

    Tuo tunne kun saa oman vauvan syliin, se on niin uskomaton! Onnittelut vielä täällä, vaikka olen ehkä instagraminkin puolella jo onnitellut.

    Itse synnytin esikoista 23h 54min, käynnistys toki aloitettiin vielä päivää aikaisemmin, kyllä se tuntui ikuisuudelta. Mulla myös nousi infektion johdosta kuume.
    Nyt mulla on kahden viikon päästä laskettu, kun meille syntyy toinen pieni, jännittävää kuinka tämä synnytys tulee menemään.

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:14 pm

      Aika paljon samaa meidän kokemuksissa 😊 Ja totta puhut! Paljon tsemppiä tulevaan ja kiitos, että kerroit oman kokemuksen!❤️❤️

  • Reply Minna toukokuu 11, 2020 at 7:30 pm

    Kiinnostava postaus näin lapsettomallekin ja varmasti kiva sun itekin palata näihin tunnelmiin postauksen kautta myöhemminkin😌 Isot onnittelut! Terkuin lukija jo vuosien takaa😀

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:03 pm

      Kiitos paljon ja ihanaa kuulla!! ❤️❤️

  • Reply Nh toukokuu 11, 2020 at 7:31 pm

    Huh, melkoinen kokemus, onneksi sinulle on kaikesta huolimatta jäänyt hyvä fiilis! Esikoista odotan, ja laskettuun aikaan noin kuukausi, eli kohta itselläkin tuo kaikki edessä! Eniten itseä jännittää juurikin ensisynnyttäjänä tuo episiotomia, ja siitä parantuminen. Olisi hienoa kuulla siis jossakin kohtaa, miten haava lähti parantumaan, ja auttoiko parantumiseen jotkin kikkakolmoset! Onnea vielä kerran teille, ja hurjasti tsemppiä ihanaan uuteen arkeen!

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:06 pm

      Mulla on ainakin tällä hetkellä sellainen fiilis, että epparihaava parani tosi nopeasti, eikä ole itseasiassa juurikaan vaivannut. Lopullisestihan se sitten vielä selviää jälkitarkastuksessa, mutta mitää suurempia kipuja siinä ei ole ollut tms… Itsekin sitä pelkäsin, mutta ihan turhaan! 😊Kiitos paljon onnitteluista ja tsemppiä sekä voimia sulle tulevaan!❤️

      • Reply Nh toukokuu 12, 2020 at 11:16 am

        Voi että, tää on helpottavaa kuulla!!

  • Reply Malina toukokuu 11, 2020 at 7:53 pm

    Tutulta kuulostaa, mun eka synnytys oli vähän samanlainen, vaikka syy käynnistykseen oli se kun mulla alkoi lapsivedet tihkua (tähän liittyy tulehdusriski jonka vuoksi synnytys usein käynnistetään). Kesto oli 24h ja ponnistin 40min, mutta lopputulos palkitsi kyllä! Ihmeellinen tuo sinun palleakipu, mistähän tuo johtui. Se ilmeisesti ei enää synnytyksen jälkeen vaivannut?
    Sittemmin minulla synnytyksen kesto puolittui, että kyllä käynnistäminen ja se että kyseessä oli eka synnytys varmasti vaikutti asiaan.
    Kaunis tytär teillä, onneksi olkoon! 🙂

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:08 pm

      Siis mä en tiedä, eikä kukaan oikein siellä osannut sanoa, että mikä tuon ihan tajuttoman paineen sinne kylkiluiden alle aiheutti. Siis todennäköisintä on, että vauvan asento ehkä sen aiheutti, vaikka se omituiselta kuulostaakin.. se oli yksi inhottavimmista jutuista synnytyksen aikana ja hankaloitti kaikkea muuta. Kiva kuulla, että toisella kerralla selvisit hieman lyhyemmällä koettelemuksella. 😊 Ja iso kiitos! ❤️❤️

      • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:15 pm

        Niin ja tosiaan se kipu oli poissa samantien synnytyksen jälkeen!

  • Reply s toukokuu 11, 2020 at 7:56 pm

    Mun synnytys kesti myös 22h! Mentiin sairaalaan su aamulla klo 05 ja sinne sattui sitten aamuvuoroon semmoinen vanhan liiton kätilö,joka päätti että yritetään nopeuttaa puhkaisemalla kalvot. Mennessä olin 2cm auki. Ei auttanut se puhkaisu mitään,epiduraalin avulla sain pari tuntia nukuttua ja avauduin lisää,mutta kalvojen puhkaisun takia mulle nousi kuume. Epiduraali myös lamautti supistukset melkein kokonaan ja loppuajan n.klo 12 eteenpäin sain oksitosiinia ja antibioottia suoneen. Ne oksitosiinisupistukset oli suoraan helvetistä eikä niihin auttanut mikään kivunlievitys mitä sain,tuskallinen lopputaival sinne 10cm:iin asti.. Lopulta klo 21 meille syntyi täydellinen pieni poika 2h:n ponnistusvaiheen jälkeen. Hänet jouduttiin auttamaan imukupilla maailmaan,mulla oli voimat niin loppu,kuume korkea ja kätilö totesi et mulla on se ensisynnyttäjän ”kynnys” josta vauvan pää ei vaan pääse yli vaikka miten ponnistan,siksi siis se imukuppiavustus. Tähän vikaan vaiheeseen sattu kyllä maailman ihanin ja tsemppaavin kätilö. Ihan eri maata kuin se aamuinen,joka ei antanut juuri liikkua vaan makuutti paikallaan ym.. sit jouduin vielä yöllä leikkaukseenkin kun mulle tuli kananmunan kokoinen hematooma ym ylimääräistä mut lopputulos oli kaiken arvoinen❤

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:48 pm

      Mulla kans se infektio tuli, kun vedet oli menneet jo niin kauan aikaa sitten synnytyksen pitkittyessä.😬 Mut upeesti säkin oot selvinnyt. ❤️ Kiitos, kun kerroit oman kokemuksen!

  • Reply Ssds toukokuu 11, 2020 at 8:31 pm

    Olin kärsinyt jo päiviä ja ollut synnytyssalissa ties monetta kymmentä tuntia ennen kuin kohdunsuu avautui jopa 4 cm. Se tapahtui puolessa tunnissa ja sitten ei taas mitään. Vauva oli väärässä tarjonnassa. Onneksi leikattiin. Eli kyllä, pitkä homma 😀 Sain 11 epiä ennen sitä ja jäätävä tärinä päällä. Tuo paine mitä kuvasta kuulostaa niiiin ikävältä. Kiva tuo perhehuone.

    • Reply Janni toukokuu 11, 2020 at 9:49 pm

      Ei hitsi! Mäkin taisin saada 9-10 epiduraaliannosta päivän aikana – huh! Ja perhehuone oli aivan ihana juttu ja onneksi kerkesimme siitä vielä nauttia, ennen kuin ne koronatilanteen vuoksi ovat nyt poissa käytöstä. 😬

  • Reply Anna toukokuu 11, 2020 at 8:59 pm

    Kyllä naisen kroppa pystyy vaikka ja mihin! Synnytyksestä puhuminen on erittäin tärkeää jo alkuvaiheessa, mutta itse aloin puhumaan asiasta vasta myöhemmin. Meillä poika syntyi 2019 alkuvuodesta. Koko raskausaika oli haastava ja jouduin alkuraskauden tuoman pahoinvoinnin vuoksi tiputukseen pariin otteeseen sekä jouduin olemaan paljon vuodelevossa ennenaikaisten supistusten vuoksi. Vatsani oli myös aivan jäätävän kokoinen 😬 ja se toi myös pelkoa tulevasta synnytyksestä, mutta halusin yrittää kuitenkin alateitse. Minulle olikin varattuna käynnistysaika, mutta jo viikon kestäneen hengenahdistuksen ja ennakoivien suppareiden vuoksi en ollut nukkunut juurikaan, ja flunssakin iski päälle. Menimme naistenklinikalle joka oli silloin ruuhkautunut…lääkärille pääsin loppujen lopuksi kunnes lapsivettä alkoikin tulemaan lattialle. Jäin sunnuntaina sisälle sairaalaan ja seuraavana maanantaina aloitettiin oksitosiinitippa. Tiistaina olin saanut jo kaksi pussia tätä tippaa maximiannoksilla, eikä avautumista tapahtunut kuin 3,5cm. Epiduraali onnistui vasta neljälle kerralla ja siinä vaiheessa luulin jo (sekavassa mielentilassa), että minä ja vauva emme enää selviä. Aloin olemaan jo niin voimaton, että tiistaina iltapäivällä sanoinkin että nyt raja on tullut vastaan enkä enää pysty odottaa. Lääkäri totesikin, että vauva alkaa olemaan ahdingossa koska lapsivedet olivat tulleet jo sunnuntaina. Menimme siis kiirrelliseen sektioon noin 10 minuutissa. Poika syntyi mitoin 4,7kg ja 52cm. Sektiosta toipuminen vei oman aikansa, mutta loppu hyvin ja mitään pahempaa ei onneksi sattunut. Kovasti voimia vauva-arkeen.

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:37 am

      Voi hitto sulla ollut rankka kokemus, mutta kuten itsekin totesit, niin onneksi kaikesta selvittiin kuitenkin. Hyvä, että oot alkanut nyt kuitenkin puhumaan synnytyksestä, se varmasti auttaa omaa mieltä käsittelemään asioita! ❤️ Ainakin itse olen kokenut supertärkeäksi siitä puhumisen jo heti alusta alkaen, vaikka minulle ei siitä mitään traumoja jäänytkään. Kiitos sulle, että kerroit oman tarinan! ❤️

  • Reply Taru toukokuu 11, 2020 at 9:05 pm

    Mä puolestani supistelin aktiivisesti 2h ja ehdittiin olla sairaalassa vain 30min ennen kuin poika nostettiin rinnalle 😃 ponnistusvaiheeksi on merkattu 4min. Joka siinä hetkessä tuntui kivuliaimmalta ja pisimmältä ikinä, kerta mitään puudutetta ei ehtinyt antaa. Esikoisen kohdalla homma hoitui 8h aikana mutta sama homma kuin sulla. Luultavasti epiduraali sai supistukset laimeiksi ja ponnistukset joutui todella työstämään. Mutta palkitsevia kokemuksia molemmat 😊

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:37 am

      Tuntuu niin hullulta, että miten erilaisia synnykset voi olla!! Kiitos sulle, kun kommentoit! 😊

  • Reply Ninnu toukokuu 11, 2020 at 9:32 pm

    Kyllä nää synnytyskertomukset on aina niin koskettavaa luettavaa ja tulee elävästi oma synnytys mieleen. Kyyneleet virtas tätä lukiessa, hienosti olet tapahtumaa kuvaillut ja melkosen urotyön tehnyt! Mulla oli reilussa 12tunnissa homma kokonaisuudessaan ohi joten ei voi siinä mielessä verrata tuohon sun monipäiväiseen urakkaan! Mut ihan samat fiilikset että ei sitä kaikkea mitä siinä läpi käy voi mitenkään tajuta ennenkun se osuu omalle kohdalle. Samalla elämän rankin ja palkitsevin kokemus! Kiitos kun jaoit tarinan🧡.

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:38 am

      Ihanaa kuulla, että kosketti! ❤️ Kiitos, kun kommentoit! 😊

  • Reply Nimetön toukokuu 11, 2020 at 10:15 pm

    Onnittelut pikku vauvelista! Mulla on kokemusta kahdesta syöksysynnytyksestä. Toinen kesti 1,5h ja toinen n. 30 min. Molemmat käynnistettiin yliaikaisuuden vuoksi. Kivunlievitystä en ehtinyt saamaan kummassakaan. Supistukset ovat olleet rajuja, kivuliaita ja nopeita. Mutta mulla kivut ja supistukset ovat lakanneet siihen, kun olen avautunut täysin auki. Sitten vaan olen ponnistanut ja luottanut omaan kehoon sekä kätilöön. Ponnistusvaihe kesti molemmissa vain muutamia minuutteja. Ja se tunne, kun saa vauvan rinnan päälle, on maailman ihanin! Tulen muistamaan ne hetket ikuisesti.

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:40 am

      Huh kyllä tuokin varmasti on hullun rajua puuhaa, kun kaikki menee valtavalla vauhdilla ja ilman kivunlievityksiä!! 😬Ja juuri niin, sen hetken muistaa varmasti ikuisesti! ❤️

  • Reply Ella toukokuu 12, 2020 at 8:38 am

    Samaistuin aika monilta osin tuohon sinun tarinaasi! Synnytys käynnistyi säännöllisillä supistuksilla 39+5 jotka muuttuivat nopeasti kipeiksi. Kärsin näistä kipeistä supistuksista 1,5 vuorokautta ennenkuin olin 4cm auki ja pääsimme sairaalaan ja synnytyssaliin. Synnytyssalissa vietimme noin 14h ennenkuin tyttö oli sylissä. Olin myös aivan väsynyt jatkuvasta valvomisesta ja kivuista, sain epiduraalia ja oksitosiinia. Ponnistusvaihe kesti kaikkiaan 65 minuuttia, myös minusta ponnistaminen tuntui just tolta että ”pää räjähtää” ja siltä se aivan varmasti näyttikin. Mullakin alkoi supistukset heiketä kun olin noin 45 min pusertanut, kohtu oli varmasti jo niin väsynyt kun oli supistellut pari vuorokautta putkeen. Tyttö autettiin maailmaan imukupin avulla ja eppari tehtiin mullekin. Menetin 1200 ml verta enkä voinut synnytyksen jälkeen edes istua kun pyörrytti niin kovasti. Mut sen tunteen muistan, kun sain virkeän tyttäreni syliin ekaa kertaa <3 Synnytys oli tosi rankka kokemus, mutta siitä olen kiitollinen ettei vauvalla missään vaiheessa ollut mitään hätää.

    Onnea vielä ihanasta tyttövauvasta <3

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:41 am

      Ihanaa kuulla myös sun tarina, vaikka se rankalta kuulostikin! ❤️ Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin! 🙏🏻

  • Reply Marianne toukokuu 12, 2020 at 9:59 am

    Onnea vauvasta, nuo pienet ovat niin satumaisen ihania! Täällä ensimmäinen synnytys 24 h, josta ponnistusvaihe 20 minuuttia. Toisen kanssa olin varautunut samaan, mutta hyvä että sairaalaan kerettiin ja ihan luomuna seisoen sängyn viereen syntyi poika. Synnytykset voi olla niin erilaisia samalla naisellakin !

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:42 am

      Joo näin mä oon kans kuullut monelta! Kiitos onnitteluista! ❤️❤️

  • Reply Eeva toukokuu 12, 2020 at 12:37 pm

    Olipa voimaannuttavaa lukea tätä. Synnytin 2,5 kuukautta sitten pojan, ja aktiivisen vaiheen kuvailusi oli lähes kuin omia muistoja miettiessä. Ensimmäinen 24h kärvistelin kotona jatkuvissa supistuksissa ja toinen 24h meni synnytyssalissa. Ikävintä oli se epätoivon määrä, joka kulminoitui joka kerta, kun todettiin avautumisen junnaavan paikallaan tuntikausia kestäneen supistustuskan jälkeen. Itsellänikin epiduraali ilman oksitosiinia heikensi supistusten edistävää tehoa niin paljon, että ainoastaan ilman puudutusvaikutusta otetut supistukset saivat mitään aikaan. Ja kuten sanoit supistus on niin oudolla tavalla kivulias kouristus, ettei todella tiedä miten päin olisi. Tekee mieli vääntäytyä jäykäksi suolapatsaaksi selkä kaarella, vaikka pitäisi sillä hetkellä rentouttaa jokainen lihas ja antaa kivun vain tulla. Ja se epiduraalihorros! Tuntui, että koko sänky hytkyi kun jalat tärisivät ja paleli niin vietävästi. Ja kun omat sekä psyykkiset että fyysiset voimat alkaa ehtyä, iskee helposti toivottomuus, jossa puolison tuki on kyllä kaikki kaikessa. Sitten kun kaiken tämän jälkeen ollaan lopulta valmiita ponnistamaan, on uskomatonta, millä raivolla sitä on valmis alkaa tehdä, kun se on pitkään aikaan ensimmäinen asia, johon voi kunnolla itse vaikuttaa! Meidän poika olikin virheellisessä avotarjonnassa, mutta silti samaten pää räjähdyspisteessä puskin hänet ulos toki itse reveten ja naama verenpurkaumia täynnä, mutta tärkeimpänä vauvalla oli koko ajan kaikki hyvin. Ei ole tietenkään mukavaa, että sinullakin oli näitä ei niin mukavia fiiliksiä synnytyksessä, mutta kun itse tunnuin kuulleen vain hyvin erilaisia kokemuksia muilta, oli myös huojentavaa lukea kerrankin myös vastaavanlaisesta tapahtumasta, kun lopputulos oli kuitenkin yhtälailla onnistunut 🙂

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:44 am

      No kyllä todellakin on ollut paljon samankaltaisuutta meidän kokemuksissa!! 😊❤️ Ihanaa, että kommentoit ja nimenomaan mun mielestä on myös tärkeää, että mahdollisimman paljon erilaisia tarinoita tulee ”julki”. Ja toi sun kuvailu ponnistusvaiheen fiiliksistä vastasi mun omia tuntemuksia täydellisesti!

  • Reply Maiju toukokuu 12, 2020 at 10:01 pm

    Hei onnea! Halusin vaan kertoa ihan rohkaisunakin, että mulla kans eka synnytys oli aika pitkä (oliko 19 h) ja ponnistusvaihekin samaa luokkaa kuin sinulla, mutta toka synnytys sit taas ihan erilainen! Sairaalassa ehdin olla 45 min ja vauva ulkona, ponnistusvaihe pari minuuttia. Tuntui uskomattomalta, kuinka erilaisia olivat, molemmat silti tosi mahtavia. Harmi kun ei enää pääse synnyttämään, kun lapsiluku täynnä. Ihanaa vauvakuplaa sinne@

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:47 am

      Hitto toi ois niin outoa tämän ekan kokemuksen jälkeen 😁😁 En edes varmaan kerkeäisi tajuta, että mitä tapahtuu!

      • Reply Maiju toukokuu 14, 2020 at 9:34 pm

        Se just että vaikka ajatteli että synnytykset voi olla erilaisia ja toka yleensä nopeempi, niin se oli kyllä vaikea tajuta, että voi noin nopeesti ja erilailla mennä parissa tunnissa koko homma. Ja se kuinka täynnä adrenaliinia ja energiaa sen jälkeen eikä poikki ja kaikki lihakset seuraavana päivänä kipeenä kuin pitkän ponnistelun jälkeen 🙂

  • Reply Saana toukokuu 13, 2020 at 8:12 am

    Siis nyt on pakko kommentoida, koska maaliskuun alussa puskin toisen lapseni hyvin samalla tyylillä maailmaan kuin sinä! Ensimmäinen syntyi suunnitellusti sektiolla, joten nyt olin ”ensisynnyttäjä”. 21h avautumisvaihe (ensimmäiset 9h karmeiden kipujen kanssa pelkällä ilokaasulla koska muuta ei siinä vaiheessa saanut) oli aivan kamalaa kunnes sain lopulta spinaalin ja sitten tasasin väliajoin epiduraalin, ponnistusvaihe kesti 1h 5min ja sitten kun vihdoin sain kookkaan lapseni (arviossa sanottiin, että siro lapsi tulossa, max 3,5kg ja tyttö painoikin 4,3kg..) syliin, piti se viedä lastenosastolle koska oli hengittänyt lapsivettä. Nyt tuntuu siltä, että pystyy ajattelemaan synnytystä ilman pahoinvointia, tosi hyvä jos sulle ei traumoja jäänyt! 🙂 Aika hiton kovaa duunia kyllä tuo synnyttäminen. Olin siis toivonut voivani synnyttää alateitse ihan jo senkin takia, että tietäisin miltä se tuntuu. Sain kyllä oikein kunnon kokemuksen… 😀

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:49 am

      Joo onhan tuo ihan saakelin rankkaa duunia ja melkoinen kokemus kaiken kaikkiaan! 😁Ja varmasti tuo vauvan kokokin tavalla tai toisella vaikuttaa synnytyksen kulkuun ainakin siinä lopussa. 😊 Upeasti kuitenkin sinultakin selvitty, vaikka vauva oli ”normaalia” kookkaampi!

  • Reply elinaadasofia toukokuu 13, 2020 at 10:50 pm

    Aivan ihana postaus ja vaikka ajoittain tuntuikin rajulle lukea, niin tuli tosi helpottunut olo. Itsellä siis synnytys edessä lokakuun lopulla ja pelottaa aivan helkkaristi, taju meinaa lähteä kun ajatteleekin… Se kuitenkin tuo aina lohtua, kun kuulee, että muut selviää❤️

    • Reply Janni toukokuu 14, 2020 at 11:52 am

      Mulla oli ihan sama ajatus ennen synnytystä – se loi uskoa, että siitä on niin hiton moni muukin selviytynyt, niin miksi en minäkin siihen pystyisi! ❤️ Ja ainakin voin itse rohkaisuna sanoa, että vaikka mullakin oli tosi rankka sekä fyysinen tuo urakka, niin siitä selviää kyllä!!! Tsemppiä tulevaan! ❤️

  • Reply Eija toukokuu 14, 2020 at 8:04 pm

    Olipa kiva lukea sun synnytyskertomus, kiitos siitä! Itselläni hyvin erilaiset kokemukset, olen kahdesti synnyttänyt nopeasti ilman kivunlievitystä (rv 37+0 ja 37+1) sirot vauvat. Ekassa synnytyksessä vauva oli syntynyt 30min päästä sairaalaan menosta, kun taas toisessa vietimme ennenaikaisuuden vuoksi koko synnytyksen sairaalassa, sen jälkeen kun lapsivedet menivät yllättäen kotona. Itselläni avautumisvaiheet olleet nopeita ja äärimmäisen rajuja ja siinä vaiheessa kun olen kivunlievitystä kaivannut, on ollut jo myöhäistä. Oon tykännyt, että mun synnytyksissä on ollut tekemisen meininkiä, vaikkakin tapahtumien nopeus sai välillä aikaan sen tunteen, ettei hallitse tilannetta ollenkaan. Ihana näitä on kyllä aina vaan muistella!

  • Reply Tyttö toukokuu 18, 2020 at 1:54 am

    Kiitos synnytystarinastasi! 😍 Mulla käynnistettiin synnytys, kun meni reippaasti yli lasketun ajan ja vauva kasvoi huimaa vauhtia. Synnytys kesti päälle 33h ja ponnistusvaihe raivolla 8 min. 🤣 Olin 40 asteen kuumeessa koko ajan. 😪 Epiduraali, tai spinaali ei tehonneet. Episiotomia tehtiin myös ja senkin tunsin, kun puudute ei vaikuttanut. Synnytys oli todella traumaattinen. Lääkärit ei osanneet sanoa miksi puudutteet ei minulle tehoa. 😕

  • Reply J toukokuu 21, 2020 at 7:16 pm

    Paljon onnea koko perheelle ❤️ Saanko kysyä, sattuiko itse ponnistusvaihe ja leikkaaminen siellä alhaalla?

    • Reply Janni toukokuu 23, 2020 at 6:41 pm

      Kiitos! ❤️ Mä menin ponnistusvaiheen aikana niin vahvasti johonkin ”suoritustilaan”, että en muista tunteneeni kipua. Toki varmasti puudutteetkin vielä siinä kohtaa hieman vaikuttivat, vaikka edellisestä annoksesta oli kyllä siinä kohtaa jo kulunut aika pitkä tovi!

  • Reply Tiia toukokuu 25, 2020 at 7:55 pm

    Kiitos kertomuksesta! Oma esikoiseni on saapumassa maailmaan syksyllä, ja olen kokenut blogit ja podcastit aiheesta hyväksi avuksi henkiselle valmistautumiselle.

  • Leave a Reply