Anna julkaisi eilen postauksen, joka upposi muhun ihan täysillä ja pystyin samaistumaan moneen kohtaan todella vahvasti. Hän kirjoitti läheisien ihmisien merkityksestä ja siitä, mikä elämässä oikeasti on loppujen lopuksi tärkeää. Olen itse käyttänyt viime aikoina paljon aikaa samojen asioiden pohdiskeluun ja sen tuloksena ehkä osannut jopa hieman rauhoittua tiettyjen asioiden kohdalla.
Olen helposti stressiin ja panikoimiseen taipuvainen ihminen. Ajaudun usein pääni sisällä murehtimaan turhista asioista, etenkin sellaisissa tilanteissa, joihin en edes itse pysty vaikuttaa. Stressaan jo tulevasta etukäteen, vaikka siihen ei edes olisi syytä ja pelkään aina pahinta. Pitäisi opetella nauttimaan elämästä täysillä ja murhetia aina vasta sitten, kun siihen on oikeasti syytä. Minulla on tapana myös murehtia sellaisia asioita, joilla ei loppujen lopuksi ole edes minkään valtakunnan merkitystä. Elämä kulkee painollaan ja kaikki on aina mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin. Mikään ei elämässä loppujen lopuksi ole varmaa tai pysyvää, joten kannattaa ottaa joka hetkestä kaikki irti. Synkistely ja turhanpäiväisistä asioista murehtiminen on varmasti tyhmin tapa, jolla aikansa voi viettää!
Omat huoleni ja stressini liittyvät monesti esimerkiksi raha-asioihin tai johonkin muuhun maalliseen, mikä on täysin idioottimaista. Tähän astisen elämäni aikana tuollaiseen ei ole ollut edes mitään syytä, joten kaikki siihen liittyvä stressi on ollut ajanhukkaa. Loppujen lopuksi minulle ei ole mitään väliä sillä, että miten tai missä asun, kuinka paljon minulla on tilillä rahaa tai onko kaapissa hienoja vaatteita. Nuo kaikki ovat viime kädessä täysin toissijaisia asioita, jos vertauskohteena pidetään muita ihmisiä. Läheisieni läsnäolo on minulle loppujen lopuksi tärkeintä maailmassa ja heidän vuokseen olisin valmis luopumaan ihan kaikesta. Voisin asua missä tahansa rupuisessa kolossa, jos se olisi ainut tapa saada jakaa koti mieheni kanssa. Läheiseni tekevät minulle kodin, eikä yksikään huoneisto tai talo!
Kaikki muu on kivaa ekstraa, mutta kyllä ne oman elämäni tärkeimmät tukipilarit löytyvät muista ihmisistä. Mulla on vielä paljon opeteltavaa mieleni hallitsemisessa, mutta parempaan päin ollaan menossa ja osaan nykyään monissa tilanteissa jo puhua itselleni järkeä. Ajatella jo heti siinä tilanteessa, kun maailma tuntuu kaatuvan päälle, että ovatko kyseiset asiat nyt varmasti kaiken huolen väärti. Noissa tilanteissa on myös aina hyvä kysyä itseltä, että ”mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua”. Yleensä jo pelkkä vastaus saa minut tajuamaan, että murehtiminen on täysin turhaa.
Toki elämään liittyy monia muitakin tärkeitä asioita, kuten työ, siitä saatava toimeentulo, matkustelu, kaunis koti ym.., mutta nuo asiat eivät tekisi minua yksinään onnelliseksi. En osaisi nauttia mistään, jos minulla ei olisi ihmissuhteita. Matkustelu on ihanaa, mutta vain siksi, että tiedän voivani milloin tahansa palata kotiin läheisieni luo. Eikä lomamatkoilla parasta ole suinkaan uudet ympäristöt, vaan se, että kokemukset saa jakaa jonkun itselle tärkeän ihmisen kanssa. Olen viime aikoina miettinyt paljon myös kiitollisuutta ja sitä etteivät perhe, ystävät tai ihanat työkaverit ole kaikille mitään itsestäänselvyyksiä. Olen todella onnekkaassa asemassa, kun olen saanut elämääni näinkin ison joukon tärkeitä ihmisiä. Arvostan jokaista aivan valtavasti ja millään muulla ei oikeastaan ole edes väliä!
Pidetään perhe, ystävät ja tukiverkosto lähellä, niin sen jälkeen muutkin elämän osa-alueet yleensä rullaavat, kun kaiken perusta on vakaa. ♥ Olen siis Annan tavoin todella vahvasti ihmis-ihminen!
Myönnän, että tässä oli nyt hieman rönsyilevää ajatusvirtaa keskiviikkoiltaan, mutta toivottavasti saitte napattua jotain pointtia edes!
♥ Janni
